Missä ovat pihapelit?

Vuosi 1999. Neljä koltiaista säntäilee pallon perässä mailat kädessään. Tilanne on 9-9 ja se on kympistä poikki. Harhautus, seinäsyöttö sekä lämäri ylänurkkaan ja kädet ilmaan. Vuosi 2010. Sidney Crosby ja Evgeni Malkin pääsevät vastahyökkäykseen. Malkin passaa ja Crosby siirtää limpun häkkiin. That’s it ja pelikonsolin ohjain lentää voiton riemusta ilmaan.
Nykytekniikalla konsolipelit ovat lähes yhtä aitoja, kuin katsoisi oikeaa ottelua televisiosta. Mikä aitous, mikä fiilis. 2000-luvulla syntyneille lapsille pihapelit ovat aivan vieras käsite. On paljon mukavampi ohjailla maailman tähtiä sormia liikuttamalla, kuin laukoa sählypallo itse maaliin. Siitä nähkääs on hirvittävästi vaivaa.

Minulle parhaita muistoja lapsuudesta ovat juuri tiukkaakin tiukemmat matsit kavereiden kanssa. Jännitystä, voittoja sekä tappioita ja todellista urheilua kavereiden kanssa. Koulupäivän viimeisen tunnin aikanakin ajatukset on siirretty jo illan tuleviin koitoksiin. Kuka ratkaisee tänään ja kenestä leivotaan pihapelien Wayne Gretzky? Niitä muistoja ei voi korvata mikään.

En muista yhtäkään ottelua, joita olen pelannut Play Stationilla, mutta Valkamanpellon kuninkuusmatsit muistuvat mieleeni mahtavina muistoina.

Tänä päivänä kadunpäät ovat tyhjiä. Nastolassakin legendaarista mainetta kantava ”Alatie” on tyhjä. Niistä peleistä taalaliigan ponnisti muun muassa eräs Toni Lydman. Leikkipuistoissa ei näy enää sitä vilskettä, mitä aikanaan. Jalkapallo maalit riutuvat verkot repaleina eikä luistelukentiltä kuulu enää kaarreluistelun aiheuttamaa rousketta.
Kaikista ei tarvitse tulla tähtipelaajia NHL:llään tai Valioliigaan. Kaikkien ei tarvitse olla huippukuntoisia ja trimmattuja. Jokaisella kuitenkin tulisi olla elämässään muistoja ja yhteisesti koettua iloa kavereiden kanssa. Eikä sovi unohtaa liikunnan merkitystä. Itse kaipaa valtavasti pihapeliaikoja ja lapsuudessa koettua vapauden riemua. Älkää kahlitko itseänne ruutujen ääreen, vaan ottakaa selvää, kuka on teidän korttelinne vaarallisin maalipyssy.